Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 23. helmikuuta 2017

Praedor-maailma

Kun luin Erkka Leppäsen novellikokoelman Kirotun maan ritari (kustantanut Vaskikirjat vuonna 2016) tiesin sen sijoittuvan Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan, mutta muuta en Jaconiasta ja praedoreista tiennytkään. Novellit toimivat kuitenkin ilman taustatietoakin. Ne ovat hyvin kirjoitettua viihdettä, joka viihteen ohella haastaa lukijaa kyseenalaistamaan ennakkoluuloja ja pohtimaan etiikan perusteita.

Petri Hiltusen sarjakuvakerrontaan perehdyin ensin kahdessa Arktisen Banaanin kustantamassa sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki (julkaistu 2011) ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi (julkaistu 2013). Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen. Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Sarjakuva-albumeista näkyy myös historian ja kulttuurin tuntemus, joten osasin odottaa Hiltusen luomalta fantasiamaailmalta juuri niin paljon kuin totesin siihen tutustuessani sen olevan.

Ennen Petri Hiltusen Praedor-albumeihin tutustumista luin kuitenkin Praedor-maailmaan sijoittuvan Ville Vuorelan romaanin Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani. Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa, ja on luettavissa myös täysin itsenäisenä teoksena Praedor-maailmaa tuntematta, kuten Leppäsen novellitkin.

Vasta tässä vaiheessa luin Petri Hiltusen Praedor-aiheiset sarjakuva-albumit. Jalavan kustantamana on vuonna 1998 ilmestynyt Kuninkaan lapset, vuonna 2001 Kuolleen jumalan palvelija ja vuonna 2002 Koston merkki. Vuonna 2016 ilmestynyt Taivaan suuri susi on Arktisen Banaanin kustantama.

Sarjakuvasta olen pätevä arvostelemaan vain kirjallisuuteen rajautuvaa osaa, tarinaa ja sitä miten se kerrotaan (vaikka kuvat ovat toki siinäkin oleellisia). Kerrontana Kuninkaan lapset on hyvä ja Kuolleen jumalan palvelija erittäin hyvä, ja on vain lukijasta itsestään kiinni, miten syvällisiin pohdintoihin hän antaa johdattaa itsensä. Koston merkki sisältää kiinnostavia katkelmia, jotka valottavat fantasiamaailman ja sen henkilöiden kehittymistä. Taivaan suuri susi jatkaa vaikuttavalla tavalla edelliseen albumiin sisältyvää kolmen hallitsijan tarinaa.

Hiltusen sarjakuvakerronta miellyttää minua kovasti. Lajityyppiin kuuluvien kamppailujen ja verenvuodatuksen määrä toki on suuri, mutta ihmiset ovat hyvin kuvattuja persoonallisuuksia, ja tarinoissa pohditaan myös elämän peruskysymyksiä. Tulkintamahdollisuuksia lisää, että kaiken takana on fantasiamaailma, joka esittelee erilaisia ihmisyhteisöjä ja toimintamalleja. Hiltunen samanaikaisesti sekä hyödyntää lajityypin piirteitä että rikkoo niitä. Hyvät eivät ole kokonaan hyviä, pahat eivät ole kokonaan pahoja, ja veriset yhteenotot kultaa lopulta sama haikea lämpö, jonka jo Homeroksen Ilias loi sankareiden ylle.

Praedor-maailman uusin tulokas on tänä vuonna ilmestynyt Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat, kustantaja on Vaskikirjat.

Koston kukkulat on Kirotun maan ritarin ja Käärmetanssijan tavoin täysin itsenäistä kirjallisuutta, jonka voi lukea myös Praedor-maailmaa tuntematta. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa. Vaikka teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia. Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

Praedor-maailmaan kuuluu myös fantasiaroolipeli. Koska en ole itse koskaan pelannut roolipeliä, en osaa esitellä sitä, mutta minusta kokonaisuus vaikuttaa todella viehättävältä: pelaamalla voi syventää lukukokemusta, ja lukemalla voi syventää pelin tuottamia elämyksiä. Eikö juuri tällainen kokoonpano ole sitä, mitä pitäisi suosia, kun halutaan houkutella kirjojen lukemiseen myös pojat?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti